Liikkumisen iloa

Miko auringonkukkien keskellä

Toiveissa on edelleen lähteä kiertämään luontopolkuja, mutta aikaa ei vaan riitä kaikkeen. Arkipäivien pitkät lenkithän meillä on hoitanut Markus, mutta nykyisin lenkitys menee niin, että se vie kumpi tulee ensin kotiin. Pari kertaa viikossa se olen minä, mutta koska niinä päivinä menen illaksi kouluun, niin ei voi tehdä kovin pitkää lenkkiä. Ja viikonloppuina on kaikkea muuta... Maanantaina oli tarkoitus vihdoin suunnata Haltialan luontopolulle (joka kai kuitenkin enemmän on lenkkipolku), mutta runsaan sateen ja ukkosen vuoksi siirsin lähtöä myöhemmäksi. Kello oli jo seitsemän kun lähdettiin, joten suunnattiin suosiolla muualle kun pimeä tulee jo yhdeksän aikoihin. Tehtiin sitten lenkki Pirkkolan ympäristössä. Namit oli mukana, joten sain palkattua Mikon kun se otti itse kontaktia. Vähän jännitystä aiheutti kun vastaan juoksi joukko jalkapalloilijoita(?), mutta hyvin siitä selvittiin. Ei Miko taida uskaltaa haukkua niin isolle joukolle.

Haukkumisesta muutama sana. Sen jälkeen kun kirjoittelin tästä ongelmasta, niin aloin enemmän ennakoimaan lenkillä ja otin Mikon lyhyeen hihnaan jos epäilin, että Miko voi reagoida vastaantulijaan. Juttelin myös pojalle, erityisesti silloin kun todennäköisyys haukkumiselle oli isompi. Nämä toimet auttoivat tosi hyvin. Jossain vaiheessa kesällä tuntui, että Miko haukkui joka lenkillä vähintään kerran jollekin. Ennakoinnilla sain haukut melkein kokonaan loppumaan (aina välillä tulee yllätyksiä joihin ei ehdi reagoida). Nyt ongelma on tavallaan palannut, mutta se johtuu iltojen pimenemisestä ja on ollut jokasyksyinen ongelma. Päivällä siis kaikki menee pääsääntöisesti hyvin, mutta iltalenkillä, kun on jo pimeää, Miko on entistäkin epäileväisempi. Se tarkoittaa sitä, että joudun itse olemaan valppaampi.

Keskiviikkona piti olla uusi yritys Haltialan luontopolulle, mutta aikaa oli taas liian vähän. Ajattelin lähteä keskuspuistoon Pitkäkosken suuntaan. Tarkoitus oli mennä Hakuninmaalle ja sieltä vasta metsään. Matkalla poikettiin pienelle hiekkatielle, joka poikitteli talojen takana. Luulin, että pääsemme sitä kautta sinne minne oltiin menossa, mutta päädyimme pellon reunalle enkä yhtään tiennyt missä oltiin. Veikkasin Maununnevaa ja veikkaus osui oikeaan kun jälkikäteen katsoin GPS:n tallentaman reitin. Herne- ja auringonkukkapellot olivat samanlaiset kuin Tuomarinkylässä eli niistä saa käydä poimimassa. Maisemat olivat aivan ihanat ja lisäksi oli hieno aurinkoinen syysilma. Jatkoimme matkaa metsään, jossa oli myös todella kivannäköistä. Me ollaan asuttu Kannelmäessä melkein 1,5 vuotta enkä ole hyödyntänyt ihan lähellä olevia ihania lenkkimaastoja. Tämä tulee muuttumaan! Kävellen tuonne kesti puoli tuntia. Pellon laidalla oli omakotitaloja kivan kokoisine pihoineen. Jos olisi varaa, niin tuolta ostaisin asunnon kun hienot lenkkimaastotkin olisi ihan vieressä.

Poikkesimme pari kertaa hiekkatieltä metsän puolelle. Oli niin kiva katsoa kuinka Miko muuttuu päästessään metsään ja kun se on niin innoissaan. Silloin tosin loppuu kontaktin hakeminen namin toivossa... Heti ensimmäiseksi Miko syöksyi pienen kaatuneen puun kimppuun ja yritti sitä repiä kun ei saanut sitä kannettua. Toisella metsäpiipahduksella Miko alkoi hepuloida, joka ei hihnassa ja niin puisella paikalla ollut kovin hyvä idea. Parin äkkipysähdyksen jälkeen Miko oppi välttämään puita. Kaatuneita puita hyödynsin tasapainotreeniin. Pääasiassa lenkkeilimme reipasta vauhtia ja reilussa 1,5 tunnissa teimme 7 km lenkin. Sain lenkistä paljon energiaa ja koin pitkästä aikaa liikkumisen iloa. Olisi tehnyt mieli seikkailla metsässä enemmänkin, mutta piti olla kotona ennen kuin isä tuli käymään. Isä tuli noin kahden minuutin kuluttua siitä kun tultiin kotiin, hyvä ajoitus siis :D Pitkän lenkin jälkeen pystyi hyvillä mielin jättämään Mikon illaksi yksin kotiin, kun me suuntasimme keikalle Nosturiin.

Lenkistä jäi kova into vastaaville reissuille ja erityisesti samoille suunnille kuin eilen. Maununnevan suunnalla oli vähemmän porukkaa kuin Pirkkolassa eikä siellä kuulunut autojen ääniä. Pirkkolan kohdalla keskuspuiston vieressä menee sekä Hämeenlinnanväylä että Kehä I, joten ihan hiljaista siellä ei ole. Jospa sunnuntaina näyttelyn jälkeen jaksaisi lähteä. Metsälenkkejä Mikon kanssa pitäisi tehdä paljon useammin. Ei yhtään haittaisi jos joskus vaikka joku lähtisi seuraksi :)