In memoriam: Estaika’s Deliverance ”Miko”

Saimme pitää Mikon luonamme paljon pidempään kuin olisin osannut odottaakaan. Miko saavutti hienon 17 vuoden iän, mutta valitettavasti melko pian synttäreiden jälkeen tuli aika luopua. Olemme nyt ollut ilman Mikoa kaksi kuukautta.

Mikon syntymäpäivälle 7.5. meillä oli varattuna Touhun & Temmellyksen Männikkö, jossa jo useamman vuoden ajan olemme käynyt vähintään koirien syntymäpäivinä (useamminkin silloin, kun Riokin vielä oli mukana). Aamulla Mikon vointi oli ollut normaali, mutta kun tulin töistä kotiin, oli Mikon takapää vähän huonona. Takapää painui entistä helpommin alas ja erityisesti syödessä asentoa oli vaikea pitää. Mietin, onkohan nyt hyvä ajatus lähteä Touhuun & Temmellykseen, mutta lähdimme kuitenkin. Noin tunnin ulkoilu meni hyvin eikä Mikolla ollut vaikeuksia takapäänsä kanssa. Paluumatkalla Miko sai hampurilaisen Hyrylän McDonald’silta, joka sekin oli osa synttäriperinnettä.

Miko Touhussa & Temmellyksessä 7.5.2026

Seuraavana päivänä eli perjantaina 8.5. Mikon takapää oli huonompana kuin koskaan. Mikon oikea takajalka painui seisoessa sisään päin niin paljon, että Mikon piti pystyssä pysyäkseen vähän väliä kierähtää vasemman kautta ympäri. Mikon syödessä pidin sen takapäästä kiinni, jotta se pysyi pystyssä ja sai keskittyä syömiseen. Portaita alas kulkiessa Mikon takajalat eivät oikeastaan tehneet muuta kuin liukuivat eteenpäin. Valjaista kiinni pitäen autoin Mikon alas sen muutaman kerran, jotka työpäivän jälkeen Mikon kanssa vielä ulkona kävimme (yleensä työpäivän jälkeen kävimme kolme kertaa ulkona, sillä iltaisin Miko oli aktiivisempi ja tarve päästä pihalle tuli useammin). Tämä perjantai oli ensimmäinen kerta, kun ajattelin eutanasiaa. Näytti siltä, että nyt Mikon takapää on pettänyt ja aina siitä lähtien, kun Mikon takapää oli alkanut osoittamaan heikkenemisen merkkejä, ajattelimme, että takapään pettäminen tulee todennäköisesti olemaan syy Mikon eutanasiaan. Halusin kuitenkin odottaa seuraavaan päivään ennen kuin teemme mitään päätöksiä.

Heinäkuussa 2009

Lauantaiaamuna takapää näytti taas paremmalta ja totesin, ettei Mikon aika ollut vielä tullut. Mutta kun ajatus eutanasiasta oli päässyt ajatuksiin, ei se sieltä enää lähtenyt pois. Miko oli saanut päivystyksestä lapsille tarkoitettua Pamol F kipulääkettä, sillä Rimadyl oli todennäköisesti syy Mikon kahteen edelliseen rajumpaan ripuliin. Eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan sitä sai antaa kaksi kertaa päivässä max kolmen päivän ajan. Ajattelin kokeilla pienen kipulääkekuurin, sillä jos Mikolla olisi kipuja, voisi vielä kokeilla, jos kipulääkkeet antaisivat sille vielä lisäaikaa. Aina välillä olin miettinyt, voisiko Mikolla olla kipuja, mutta muutamilla kipulääkekuureilla, joita sillä kokeiltiin, ei näkynyt mitään muutoksia. Mutta silti kivun mahdollisuus oli mielessä.

Lokakuussa 2012

Maanantaista tiistaihin Miko oli hoidossa tutun koirahoitolassa, jossa se oli ollut myös helmikuussa yhden yön. Kerroin, mikä oli ollut tilanne perjantaina ja että silloin oli jo ollut mielessä Mikon eutanasia, mutta nyt tilanne oli parempi. Kun palasin hakemaan Mikon kotiin, sanoi hoitaja, että hänestä Mikon aika on tullut. Hän epäili, että Mikolla on kipuja. Miko oli ollut tosi vaisu eikä ollut halunnut ulkoilla. Ero edelliseen kertaan oli ollut suuri. Hoitaja sanoi, että koirat saattavat tsempata omistajiensa edessä. Miko oli reipas ja iloinen, kun tulin sitä hakemaan. En halunnut uskoa, että tilanne olisi niin, sillä Miko oli edelleen hyvin reipas, se ulkoili mielellään ja halusi leikkiä. Oli tosi vaikea kuulla jonkun muun sanomana, että Mikon olisi aika päästä pois ja itkin koko matkan kotiin.

Syyskuussa 2011

Mikolla oli jo hoidossa ollessa ollut vatsa vähän löysänä ja kotiin tultuamme alkoi ripuli. Se oli jo kolmas kuukauden sisään. Ja taas oli pahempi ripuli, joka ei vaan mennyt millään ohi. Miko joutui ripuloida useita kertoja päivässä ja usein hätä tuli niin yllättäen, ettei meillä olisi edes ollut mahdollisuuksia ehtiä ulos asti. Koska olin isoimmat matot ottanut pois lattialta, oli Mikolla vaikeuksia pysyä lattialla pystyssä ja sotku oli sen mukaista… Pidin lattialla pienempiä mattoja, joita oli helppo pestä, sen vuoksi, että Miko pysyisi pystyssä ja myös siksi, että ympäri lattiaa oleva kuivunut ripuli oli ihan tosi työlästä siivota pois.

Lokakuussa 2009

Ajatus eutanasiasta oli ollut koko ajan ajatuksissa ja aloin lopulta itsekin vakuuttua, että se olisi paras ratkaisu. Suunnittelin, että eutanasia voisi olla seuraavan viikon torstaina, jolloin voisi loppuviikon olla kotona ilman, että tarvitsee lähteä ihmisten ilmoille. Sitä ennen voisi Mikon kanssa tehdä kaikkia niitä asioita, jotka sille ovat mieluisia. Mikon takapää heikkeni entisestään ja se näkyi erityisesti rappukäytävän portaissa sekä syödessä. Sekä korotetulta ruokakipolta että lattialla olevalta lautaselta syödessä Mikon takapää ei tahtonut pysyä pystyssä vaan se painui alas, usein ihan maahan asti. Olin myös kiinnittänyt huomiota siihen, että Mikon meni aikaisempaa varovaisemmin ja jäykän näköisesti maahan. Se vahvisti ajatusta siitä, että Mikolla varmaan on kipuja. Olisin niin kovasti vielä halunnut kokeilla vähän järeämmän kipulääkkeen vaikutuksen, mutta tämä kolmaskin ripuli taisi olla kipulääkkeen aiheuttama. Miko oli myös viimeisinä päivinä panttaillut pissaamista, vaikka se normaalisti pissasi aina heti, kun tultiin ulos. Muutamina kertoina se, pissasi vasta lenkin lopulla, vaikka alkumatkasta se oli pariin otteeseen sen oloinen, että olisi meinannut tehdä tarpeensa.

Heinäkuussa 2010

Miko oli edelleen ihan normaalin oloinen, mutta ripuli ei vain mennyt ohi, vaikka Miko oli jo useamman päivän syönyt riisiä ja kanaa sekä saanut vatsaa helpottavia valmisteita. Lauantaina totesin miehelleni, että meidän täytyy joko viedä Miko päivystykseen tai piikille, sillä jotain oli tehtävä. Lauantaina ei kuitenkaan vielä mihinkään päädytty. Sunnuntaina otin asian uudestaan esille, sillä Miko oli jo ripuloinut lähes koko viikon, joten uusi nesteytys olisi varmasti jo paikallaan. En kuitenkaan nähnyt järkeä viedä Mikoa päivystykseen, kun olin jo mielessäni päättänyt päivän eutanasialle eikä neljä päivää enemmän elinaikaa olisi ollut enää Mikolle yhtään sen parempi. Niin sitten saimme samalle päivälle eli sunnuntaille 17.5. ajan Pääkaupunkiseudun Eläintuhkaamosta, jossa myös Rion elämä päättyi.

Isokokoisesta Mikosta tuli FI MVA maalikuussa 2013

PET Helsinki on ollut hyvä paikka viimeisille matkoille, sillä se on rauhallinen paikka, jossa ei ole eläinlääkärin hajuja. Samassa paikassa onnistuu myös tuhkaaminen ja siellä on paljon erilaisia uurnia tai muita vaihtoehtoja, kuten koruja, valittavana. Luulen, että eläinlääkäri oli sama kuin Rion kanssa. Hän oli tosi mukava ja kertoi aina, mitä milloinkin tapahtui. Kun eläinlääkäri sanoi, että Mikon sydän oli pysähtynyt, oli ensimmäinen ajatus ”voiko vielä perua”. Minun ensimmäinen koirani ja uskollinen kumppani 17 vuoden ajalta oli poissa.

Estaika’s Deliveranca ”Miko” 7.5.2009 – 17.5.2026

Huhtikuussa 2023, kuva: Krista Riitinki Photography

Kotiin tultuamme aloin heti kerätä koiratavaroita pois, josta tunsin huonoa omaatuntoa. Tarkoituksena ei ollut heti poistaa kaikkea Mikosta muistuttavaa, vaan halusin heti pestä koiranpedit, heittää pari mattoa pois ja siivota, sillä Mikolla oli se ripuli ollut ja halusin vain saada kunnolla lattiat pestyä ja siistittyä.

Olin Rion poismenon jälkeen ajatellut, että Mikosta luopuminen on varmaan helpompaa. Tottakai luopumisen hetki on vaikea, mutta sen jälkeen todennäköisesti helpompaa. Riosta luopuminen tuli yllättäen ja odottamatta (vaikka se olikin ollut huonossa kunnossa, mutta en uskonut sen olevan mitään vakavaa) ja sitä oli tosi vaikea hyväksyä. Minulla oli ollut niin paljon suunnitelmia vielä Rion kanssa. Pitkän aikaa tuli vähintään kyyneleet silmiin joka päivä ennen kuin alkoi helpottaa. Mikon kohdalla luopumisen hetki oli tosi vaikea ja raskas. Erityisen vaikeaa oli tehdä päätös, kun ei ollut mitään selkeää syytä lopetukselle, kuten vaikka sairaus vaan ennemmin vanhan koiran hiipuminen pois. Edelleen vielä toisinaan tunnen syyllisyyttä siitä, että eutanasiaan tuli päädyttyä. Kaikki asiat huomioiden päätös oli kyllä oikea ja todennäköisesti en ole itse huomannut sitä minkä ulkopuoliset ovat nähneet. Muilta osin Mikosta luopuminen on mennyt helpommin. Miko oli monta vuotta vanha, joten sen poismenoa olen pystynyt käsittelemään jo etukäteen. Olen potenut huonoa omaatuntoa myös siitä, miten vähän olen itkenyt jälkikäteen ja miten helposti koiraton elämä on lähtenyt sujumaan. Yksi työkaveri sanoi, että ei se, että tuntee helpotusta, ole surusta pois. Helpotus on varmasti se tunne, jota olen tuntenut, sillä sen lisäksi, että viimeinen kuukausi oli rankka kaikkien ripulien vuoksi, ei elämä vanhan koiran kanssa ole ollut samalla tavalla mielekästä kuin nuoremman kanssa. Olemme myös kovasti odottanut koiratonta elämää, vaikka Mikon kuolemaa en ole koskaan odottanut (tietenkin Miko on ollut rakas ja tärkeä vielä vanhanakin). Luulin, että olisi outoa, kun ei enää tarvitsisi käydä montaa kertaa ulkona (Mikon kanssa kävimme ulkona 4-6 kertaa päivässä), mutta ei ole ollut. Vain pari kertaa olen käynyt kävelyllä ihan vain siksi, että tuntuu siltä, että pitäisi tehdä kävelylenkki.

AgiRotu 2014

Kolme viikkoa Mikon poismenon jälkeen meillä oli viikonlopun hoidossa hieman vajaa 5-vuotias Manda-kooiker. Oli ihanaa, kun oli nuori ja hyvin aktiivinen koira hetken aikaa meidän ilonamme. Koirakuumetta ei kuitenkaan ole eikä meille koiraa ole tulossa. Ainakaan toistaiseksi. Katsotaan sitten parin vuoden päästä uudestaan.

Huhtikuussa 2023

Mikon kautta olen tutustunut niin moniin ihmisiin ja saanut elää aktiivista koiraelämää käyden kaikenlaisissa tapahtumissa. Oli rotutapaamisia ja treenejä kooikerporukalla, oli sekä epävirallisia että virallisia näyttelyitä, agilitya, tokoa ja rallytokoa, oli RotuRacea ja Agirotua, oli viehejuoksua ja rotuyhdistyksen kesä- ja syyspäiviä. Mikon kanssa reissattiin julkisilla ja välillä muiden kyydissä ympäri Suomea. Kerran käytiin Virossa koiranäyttelyssä. Miko on ollut mukana lähes koko aikuisuuteni ajan, kaksikymppisestä nelikymppiseksi. Miko oli meidän rakas ja uskollinen kumppani kolmella eri vuosikymmenellä.

Mikon vanhemmat Seeda ja Gipi

Seedan ja Gipin oktetti.
Ylhäältä vasemmalta lähtien Miko & Riko, Niki & Rodi, Dara & Stella, Milla & Saskia

Miko 17 vuotta

 Miko täytti 7.5.2026 jo 17 vuotta!

Ulkoilut Mikon kanssa ovat yleensä aika hidastempoisia, sillä Miko haistelee paljon. Loppumatkasta tahti usein reipastuu ja Miko ravaa pidemmän pätkän, kunnes taas lopuksi vauhti hidastuu haisteluun. Rutiinit ovat Mikolle tärkeitä eli että asiat tapahtuvat tietyssä järjestyksessä. Esimerkiksi töiden jälkeisen lenkin jälkeen Miko saa ruuan, sitten on vuorossa aktivointia herkkujen muodossa ja lopuksi leikkimistä palloilla.

Miko kävi reilu kaksi viikkoa sitten hammashoidossa, jossa siltä poistettiin yksi poskihammas. Toipuminen meni muuten ihan ok, vaikka siinä kestikin hieman pidempään kuin nuorempana. Miko oli kaksi vuorokautta syömättä ennen kuin ruoka alkoi maistua, hyvin vähäisesti ja valikoivasti aluksi. Harmittavasti ilmeisesti tulehduskipulääke aiheutti Mikolle melko rajun ripulin ja vappupäivän Miko viettikin päivystyksessä nesteytyksessä. Mikon hammaslääkäriaika oli siirtynyt kahdella viikolla edellisen ripulin vuoksi, jonka jälkikäteen yhdistin samaan tulehduskipulääkkeeseen. Ripuli oli alkanut yöllä, jota edeltävänä päivänä olin antanut Mikolle kipulääkkeen, sillä se oli ollut vähän vaisu eikä halunnut ulkoilla. Ja nyt, kuukausi ensimmäisen ripulin jälkeen, ollaan jälleen samassa tilanteessa... En tiedä, mistä tämä kolmas ripuli on tullut, mutta toivotaan, että nyt kahden vuorokauden keston jälkeen se alkaisi olla ohi.

Vaikka viimeisen kuukauden aikana on ollut kaikenlaista Mikon vointiin vaikuttavaa, on se edelleen ollut pirteä. Olen kiitollinen, että olemme saanut pitää Mikon meidän kanssa näinkin pitkään!

Miko 16,5 vuotta

En näköjään muistanut tehdä blogipäivitystä toukokuussa, kun Miko täytti 16 vuotta.  Edelleen Miko on täällä ja tänään tuli täyteen jo 16 vuotta ja 6 kuukautta. Miko on hyvinvoiva ja virkeä pappakoira.

2024 keväällä löytyi syy Mikon yskimiseen: trakeakollapsi. Se tarkoittaa, että henkitorven rustot on painunut kasaan. Muuta ongelmaa trakeakollapsi ei aiheuta. Välillä Miko yskii enemmän ja välillä vähemmän. Nyt on pidempään ollut parempi tilanne, mutta jonkin verran öinen yskiminen on taas palannut. Ehkä syksyllä ja talvella yskää on enemmän. Ei Miko kuitenkaan paljoa yski, mutta silloin kun Miko yskii öisin, herää siihen melko usein. Trakeakollapsidiagnoosin myötä Mikolla vaihtui panta valjaisiin. Jos meille joskus vielä koira tulee, ei se tule käyttämään pantaa ollenkaan.

Kevään 2025 terveystarkastuksessa löytyi sydämestä sivuääni 2/6, jonka vuoksi sydän ultrattiin. Kaksi viikkoa sitten eläinlääkärissä sivuääni oli 3/6 ja nyt molemmin puolin. Eläinlääkäri ei kuitenkaan nähnyt tarvetta uudelle sydänultralle ennen ensi kevättä. Eikä vieläkään ole tarvetta lääkitykselle.

Samalla eläinlääkärikäynnillä löytyi myös kasvainmuutos toisen silmän vilkkuluomesta, mutta se ei toistaiseksi aiheuta huolta. Iän myötä on siis tullut joitain terveysongelmia, mutta sanoisin silti, että Miko on pysynyt melko terveenä. 

Miko ulkoilee mielellään ja edelleen meno on välillä hyvin hidasta, sillä Miko kovasti haistelee. Sitten, kun ei ole haisteltavaa, ravaa Miko reippaasti. Miko tykkää aktivointipuuhista ja leikkiminen on lisääntynyt iän myötä.

In memoriam: Chirpy Motmot "Rio", muistoja

Rion poismenosta on tänään jo 7 kk aikaa, joten on vihdoin aika julkaista tämä toinen kirjoitus. Vaikka nyt kuukauden sisällä blogikirjoituksia on tullut 3 kpl, niin ei ole tarkoitus aktivoitua tämän kanssa. Jos Miko vielä juhlii synttäreitä, niin sitten koitan kirjoitella tai viimeistään sitten, kun Mikosta on aika luopua.

Tähän kirjoitukseen olen kerännyt ihania muistoja Riosta, jotta ne jäävät talteen muisteltaviksi. Rio ei ollut helpoin koira ja pitkälti Riosta johtuen olemme jo monta vuotta olleet sitä mieltä, että kun koiristamme aika jättää, ei uusia ole tulossa. Koiran omistaminen ei ihan herkkua ole ollut, mutta elämä Rion kanssa kävi sitä helpommaksi, mitä enemmän sille tuli ikää. Minun ei tarvitse muistaa niitä ikäviä asioita ja tunteita, joita Rion kanssa elämiseen liittyi, vaikka ei ajan muistoja tarvitse kullatakaan (ainakaan, jos koiran hankkimista joskus vielä mietimme). Valitsin tähän ihania kuvamuistoja Riosta. Se, miltä Rio näytti viimeisten viikkojensa aikana, ei ole se Rio, jonka haluan muistaa.

Aamut Rio oli aamuvirkku, joka yleensä odotti, että heräämme. Heti, kun herätyskello soi, Rio tuli sängyn vierelle ja vähän rapsutin sitä. Kun nousin ja menin vessaan, Rio tuli perässä. Hyvin usein, kun istuin pöntölle, niin Rio nousi minua vasten niin, että sen etujalat olivat käsivarsillani. Siinä se hetken heilutti häntää ja laskeutui sitten alas. Sen jälkeen Rio joko lähti vessasta tai meni makaamaan suihkun lattialle. Rio aika usein meni suihkun lattialle makaamaan, kun menin vessaan. Tuota käsivarsille nousua tapahtui pääsääntöisesti vain aamuisin. Meillä oli suihkuverho lähes aina kiinni, joten suihkuverhon alta saattoi näkyä vain Rion tassut tai kuono. Rio myös saattoi maata niin, että suihkuverho jäi sen taakse. Isäntä yleensä herää myöhemmin. Kun Rio kuuli makuuhuoneesta äänen, joka viittasi siihen, että isäntä on hereillä, se syöksyi makuuhuoneeseen. Joskus ovi kolahti seinään, kun Rio tuuppasi sitä niin kovalla vauhdilla. Rio ei vain syöksynyt makuuhuoneeseen, vaan se syöksyi sänkyyn isännän kainaloon. Isännän ja Rion joka aamuinen herkkä hetki oli jotain sellaista, josta itse olin melkein kateellinen. Isännällä ja Riolla oli erityinen suhde.

Illat

Rio oli iltavirkkukin. Aika usein illalla se tuli sänkyyn meidän väliin. Rio jostain syystä osoitti kovasti kiinnostusta isäntää kohtaan ja välillä iltaisin se istui tuijottamassa isäntää, välillä vähän äänteli ja huitaisi tassullaan tai tökkäsi kuonollaan. Se halusi huomiota, mutta Rion toimissa oli myös kosiskelun makua. Se saattoi vaikka halailla isännän nousevaa kättä. Ei se kuitenkaan koskaan yrittänyt astua. Jos Rio ei ollut kosiskelutuulella, niin sitten saattoi tulla iltavillit, kun menimme sänkyyn. Rio makasi pitkin pituuttaan mahallaan sängyssä, “leipoi” etutassuillaan, kierähti selälleen ja potki. Lopulta se rauhoittui jalkopäätyyn, jossa nukkuminen ei häirinnyt ollenkaan, sillä Rio oli niin sopivan kokoinen joka paikkaan.

Läheisyys Rio tuli usein lepäämään lähelle. Se saattoi kiivetä sohvan selkänojalle ja makoilla sohvalla istuvan niskan takana. Pää oli joskus olkapäällä. Tosi usein Rio makasi sohvalla vierelläni niin, että sen pää tai koko etuosa oli sylissäni. Se oli ihan tosi söpöä, vaikka se aika usein häiritsi minun neulomispuuhia. Isännän syliin Rio saattoi tulla ihan kunnolla ja nojata päätään hänen rintaansa vasten. Joskus minun istuessa lattialla, Rio tuli syliini hetkeksi istumaan. Välillä, kun menin makaamaan olohuoneen lattialle ja nojasin päälläni sohvaan, tuli Rio makaamaan minun niskan taakse. Isäntä monesti ihmetteli, mitä se meinasi, kun Rio tuli usein tosi lähelle hänen kasvojaan. Riolta sai pusuja. Välillä sai varoa, ettei puhu juuri silloin, kun Rio alkaa pusuttelemaan, sillä silloin oli vaara saada Rio kieli suuhun.

Harrastuskoira Riolla oli juuri sellainen harrastuskoiran moottori, jota olin kaivannut. Meidän harrastamiset loppuivat Rion luonteen haasteiden vuoksi. Rion kanssa oli kuitenkin aina mukava puuhailla ja joskus keväällä tai kesällä 2023 mietin, että voisi taas pitkästä aikaa varata jostain meille omatoimivuoron. Rion tassuongelmat lykkäsivät tätä ajatusta eikä Rion tassut lopulta parantuneet. Rio oli agilityssa vauhdikas, mutta sen fokus oli hyvin paljon ohjaajassa ja juostessa se saattoi alkaa hyppiä päin. Rallytokossa oli toiveita siitä, että voisimme joskus olla kisavalmiita ja kisata, vaikka emme koskaan päässytkään lähelle kisavalmiutta. Riolle iskostui niin vahvasti se, että pysähtyessä istutaan perusasentoon, että rallytokon hitaammassa vauhdissa Rion takapuoli olisi varmaan ollut jatkuvasti maassa. Perusasennon paikka oli kyllä ihan hakusessa, mutta se, että pitää istua, meni hyvin perille. Rion kanssa muutenkin oli paljon vahvistettu sitä, että istumalla saa asioita. Rio oli aina treenatessa iloinen, sen häntä heilui ja se oli innoissaan. Yhdessä tekeminen oli Riosta parasta. Se kovasti yritti tarjota kaikkea ja välillä vähän liiankin nopeasti, ettei itse ehtinyt reagoida. Rioa olin halunnut kouluttaa naksuttimen ja tarjoamisen avulla, mutta haasteeksi tuli se, etten oikein osannut edetä, vaan jäimme jumiin tietyn asian tarjoamiseen. Esimerkiksi peruuttamisesta ei ikinä tullut oikein mitään, kun Rio aina vaan peruutti pari askelta enkä saanut matkaa pidennettyä. Rio teki aina kaiken sata lasissa ja sitä intoa oli kiva katsella. Retkikoira Rio oli meidän retkikoira. Rion kanssa pystyi mennä minne vain ja se oli aina reippaana ja innokkaana. Rio kiipesi ihan minne vain. Se ihan tavallisilla lenkeilläkin hyppäsi usein kiville, joista osa oli sille niin korkeita, ettei se välttämättä edes päässyt ylös. (Joskus autoin sitä takapuolesta työntämällä). Rion kanssa oli tosi kiva kulkea retkeilyreittejä pitkin, sillä sen kanssa pääsi reippaasti eteenpäin, jos niin halusi, eikä sillä ollut mitään rajoitteita. Rio ei välittänyt siitä, vaikka kivet eivät olisikaan olleet tiiviisti paikallaan tai tassut menivät välillä pitkospuiden väliin. Reissaaminen Rion kanssa oli helppoa. Ensimmäinen kerta Rion kanssa hotellissa oli sille vähän jännittävä kokemus, mutta muutoin Rio oli heti kuin kotonaan uusissa majoituspaikoissa. Aika usein Rio löysi itselleen paikan sängyn alta. Rio ei siis ollut sängyn alla mitenkään pelokkaana tai hermostuksissaan. Rio tykkäsi maata paikoissa, joissa oli katto päällä. Yöjunassa oli helppoa matkustaa Rion kanssa, vaikka päivävaunussa se olikin kovin hermostunut niinä muutama kertana, kun sellaisessa matkusti. Ehkä oma rauha toi Riolle turvaa.

Utelias ja rohkea Huonon hermorakenteen epävarmaksi koiraksi Rio oli kuitenkin hyvin utelias ja rohkea. Rio oli kaikesta hyvin kiinnostunut. Se esim. oli mukana lipaston kokoamisessa alusta loppuun saakka. Jos sitä joku asia hermostutti, Rio kuitenkin uskalsi mennä lähemmäksi katsomaan. Rio oli ketterä ja kissamainen. Kerran ihan nuorena Rio hyppäsi sylini kautta olohuoneen ikkunalaudalle, joka oli liukasta laattaa.

Havainnoija Rio oli erittäin hyvä havainnoimaan asioita ja tekemään niistä päätelmiä. Kuuntelen usein (arki-)iltaisin kuulokkeet korvilla musiikkia, äänikirjaa tai podcastia. Monesti kävi niin, että lopetin kuuntelun, kun oli aika lähteä iltalenkille. Rio hyppäsi sohvalta alas heti (jos sattui olemaan siellä, usein oli), kun painoin kuulokkeista virrat pois. En siis edes ehtinyt ottaa niitä päästä. Rio tiesi, että nyt lähdetään ulos. En tykkää kaupungissa käyttää flexiä, vaan se on enemmän meidän retkien talutin. Joskus, jos lähdimme koko perhe yhdessä ulos ja suuntana oli metsä, otimme flexit. Kun flexin otti käteen, Rion häntä alkoi vispaamaan innostuksesta ja se saattoi hyppiä päin. Rio oli aina innoissaan menossa ulos, mutta flexi teki uloslähdöstä vielä innostavampaa. Minulla on retkireppuna Kånken, joka on lähes aina mukana, kun lähdemme jonnekin oman naapuruston ulkopuolelle (eli autolla). Rio oppi tuntemaan äänen, joka tuli siitä, kun otin repun esiin tai avasin sen vetoketjun. Ei Rio mihin tahansa reppuun reagoinut. Se tiesi, että kivaa on luvassa, kun isompi Kånken otetaan esille. Rio oppi myös tuntemaan teräksisen Primus Klunken –juomapullon äänen. Nämä pullot sopivat Kånkenin sivutaskuihin, joten aina otin yhden tai kaksi pulloa mukaan. Rio oli salamana paikalla viimeistään siinä vaiheessa, kun avasin pullon korkin tai kaksi teräspulloa osui toisiinsa kumahtaen.

Poseeraaja Rio meni usein kiville istumaan tai makaamaan ihan omatoimisesti. En tiedä, mistä se alkoi, sillä yleensä kummallakaan meistä ei ollut nameja mukana ulkona. Ainahan piti tietenkin ottaa Riosta kuva, kun se varta vasten meni poseeraamaan. Ehkä huomio riitti sille palkaksi. Erityisesti tätä tapahtui isännän kanssa ulkoillessa ja sainkin monta kuvaa heidän ulkoiluiltaan WhatsAppilla. Rio muutenkin oli hyvin kuvauksellinen. Pääsääntöisesti Rion huomio oli helppo saada (ulkona tosin joskus vähän haastavaa ilman nameja) ja sen ilme oli aina niin söpö. Rio osasi olla edustavana, kun kamera eli pääsääntöisesti puhelin otettiin esiin. Riosta oli aina enemmän kuvia. Nyt kuvia tulee otettua paljon vähemmän, sillä Miko usein ahdistuu, kun sitä yrittää kuvata.

Nämä on kaikki tilanteita, joissa Rio oli omatoimisesti
mennyt kiven päälle tai kasvien sekaan poseeraamaan

Piehtaroija Rio tykkäsi piehtaroida. Se varmasti piehtaroi hajuissa, mutta uskon, että se teki sitä ihan vaan piehtaroimisen ilostakin. Lumi ja nurmikko saivat Rion piehtaroimaan. Lumessa piti aina päästä kierimään ja meillä oli lenkeillä tietyt kohdat, jossa tätä tapahtui lähes joka kerta. Kesällä nurmikossa piehtaroiminen oli varmaan viilennyskeino. Kotona Rio ei piehtaroinut, mutta selällään se silti tykkäsi olla. Joskus se makoili selällään ihan muuten vaan tai sitten sillä oli lelu suussa. Saatoin joskus löytää Rion nukkumasta selällään.

Hurjapää Ihmettelen, ettei Riolle koskaan sattunut mitään. Sen ensimmäiset vammat anturoihin tuli keväällä 2023 ja nekin saattoivat liittyä syöpään. Rio ei välillä ollut yhtään varovainen, kun se paineli menemään. Se saattoi hypätä korkealta kiveltä alas ennen kuin ehdin reagoida sen hyppyaikeisiin. Rioa ei yhtään haitannut, vaikka tassut välillä lipsuivat esim. pitkospuiden lautojen rakoihin. Monesti kuului ähkäisy, kun Rio hyppäsi korkealta alas tai hyppäsi alas vauhdilla. Rioa ei myöskään paljon haitannut, vaikka hyppy olisi epäonnistunut. Se saattoi silti yrittää uudestaan. Kotona se oli välillä niin vauhdilla hyppäämässä sänkyyn, että matto luisui sen jalkojen alta ja hyppy päätyi sängyn reunaa päin. Rio välillä haki ponnistuspaikkaa sellaisille kiville, joille sen ei ollut mitenkään mahdollista päästä hyppäämällä. Onneksi Riolla oli sen verran järkeä päässä, että se hylkäsi hyppyaikeet, jos ponnistuspaikkaa piti hakea pidemmän aikaa. Olin varmaan aikaisemminkin ajatellut, että Riolla on korkea kipukynnys ja se tuli selväksi viimeistään sairauden loppupuolella. Joka päivä ainakin kahdesti putsasin ja rasvasin Rion tassut sekä puhdistin sen silmät. Kaikki nämä aiheuttivat varmasti kipua, mutta silti Rio ei yrittänyt mennä karkuun, vaan antoi kiltisti tehdä kaikki toimenpiteet. Miko ja Rio Rio oli Mikon suurin fani. Rio huolehti Mikon silmien putsauksesta ja nuoli Mikon suupieliä. Vaikka Rio ei välittänyt siitä, jos Miko vähän mutisi vaikka Rion nuollessa sen silmiä, niin Mikon leikkiin liittyvät murinat saivat Rion mielisteleväksi ja nuolemaan Mikon suupieliä entistä kovempaan tahtiin sekä kierimään maassa Mikon edessä. Jos olin ollut toisen koiran kanssa jossain, niin kotiin palatessa Rio aina ensimmäisenä tervehti Mikoa. Rio kyllä tervehti meitä joka kerta suurella ilolla, mutta Miko oli tärkein.

Ylin kuva Riisitunturilta syksyltä 2021
Alhaalla kuvat Krista Riitinki Photography

Kaikkiruokainen Ei varmaan juuri ollut mitään, mitä Rio ei olisi syönyt. Sille kelpasi kaikki. Riolle maistui myös karkit. Myönnän, että välillä Riolle tuli annettua pieni pala karkista, kun se niin söpösti kerjäsi. Jos Rio halusi jotain isännältä hänen istuessa työpisteellään, niin Rio istui ryhdikkäästi tuolin vieressä ja aina välillä nousi tuolia vasten kuin muistuttaakseen, että hän siellä odotti osaansa. Aina, kun tein leipiä, Rio sai kurkun vähän kuivahtaneen palan, jonka juustohöylällä höyläsin kurkusta ensimmäisenä ja sen Rio aina odotti saavansa. Vaikka Riolle maistui ruoka hyvin, niin en muista, että se olisi koskaan varastanut ruokaa. Rio tykkäsi marjoista. Erityisesti mustikat olivat Rion mieleen, mutta vadelmat olivat myös herkkua. Metsämansikoita Rio söi vain, jos marjan käänsi näkyville, mutta mustikka- ja vadelmapuskissa se kävi itsekseen syömässä. Mustikat olivat niin mieluisia, että Rio söi alkukesästä mustikankukkia.

Kaiken kaikkiaan Rio oli ihana koira. Rio oli erityinen. Rio oli the koira. Ei tule toista samanlaista. Niin ikävältä, kun tuntuukin sanoa, niin Rio oli kaikkea sitä, mitä Miko ei ole. Vaikka Miko toki on erityinen siinä, missä jokainen on, ja tietenkin Miko on hyvin rakas, niin Mikosta tuskin on tulossa tällaista kirjoitusta, kun siitä aika jättää. Rio jätti aukon, jota ei toinen koira voi täyttää. Onneksi meillä on muistot ja valtavat määrät kuvia ja videoita.